Kävin sairaalassa tutkimuksissa ja kahdesti labrassa. Ei saatu verta normipaikoista ja vasta kolmannella yrittämällä onnistui. Mutta paremmin kuitenkin kuin viimeksi, kun silloin tarvittiin kolme ihmistä ja seitsemän pistokertaa. Sitä ennen tarvittiin 17 pistokertaa. Että voi sitä onnellista, joka pääsee tökkimään suoniani. Tosin, jos tätä henkilöä onnistaa, niin sittenhän hänen päivänsä on pelastettu ja minun tietenkin.
No, sairaalasta fyskaan. Fyskasta apteekkiin. Sieltä kauppaan, jonne minun voimat eivät enää riittäneet. Sieltä kotiin, kunnes 10 km ennen kotia sairaalasta tulleen soiton takia pitikin lähteä takaisin apteekkiin. Tuota ajelua tulikin sitten edestakaisin yhteensä 120 km verran. Sitten vielä illalla ilmeni, että ko. koukkaus olikin turha, kun lääkkeitä ei voinutkaan ottaa. No, aina ei voi voittaa.
Sunnuntaina rupes ottamaan pattiin, kun kaikki hopeiset Muinaiskaulakorut olivat menneet. Ei ollut edes ranneketjua. No, ei kun tekemään ja siinähän se päivä meni pihtihommissa välillä tietty elpyen. Vähänkö olin ylpeä itsestäni, kun sain korun valmiiksi. Syystäkin!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti